lauantai 18. elokuuta 2012

MAURI

Oli maaliskuun puoliväli. Olimme juuri tulleet Aasiasta, missä olimme viettäneet alkuvuoden. Mitään täällä kylmässä Suomessa en erityisemmin kaivannut, mutta tiesin, että luoksemme olisi tulossa uusi koira kotihoitoon Viipurista. Joku onnekas pentu, joka pääsisi pois Viipurin pakkasista, muuta en tiennyt.

Pari päivää ennen kuin pentu tuli, sain tietää kuka meille oli tulossa. Se oli neljän kuukauden ikäinen poika nimeltään Viiru. Ja siis, suloinenhan se oli kuin mikä, taas vaihteeksi.. Tähän asti oli mennyt ihan hyvin. Yhdeksän hoidokkia ennen tätä, suurin osa vieläpä pentuja ja kaikista olin pystynyt luopumaan.

Haettaessa pikkuinen istui autossa hiljaa sylissä ja oli vain. Välillä se vähän torkkui, mutta sitten taas hieman epäluuloisena tuijotteli ympärilleen. Se oli varmasti väsynyt, hämmentynyt ja vähän peloissaan. Tultuamme sisälle kotiin, pikkuinen istui jähmettyneenä ja vakavana ulko-oven edessä. Se ei vilkaissutkaan meihin päin, piti silmiään kiinni ja katsoi toiseen suuntaan. Vein pojan lämpimään suihkuun missä se seisoi kiltisti hiljaa paikallaan ja piti silmiään välillä kiinni ja välillä auki. Vähän se joi, mutta ruoka ei maistunut yhtään. Lopuksi peittelimme sen omaan petiin, jonne se sammahti saman tien.

Seuraavana aamuna meitä oli vastassa ujo, mutta paljon iloisempi ja eloisampi pikku hauveli! Se oli valinnut paikakseen turvallisen kulman sängyn alta. Joka kerta kun sängyn alle kurkisti, kuului vain "täp täp täp täp" kun sen häntä heilui iloisesti lattiaan. Vielä se ei kuitenkaan uskaltanut piilopaikastaan pois. Meni muutama päivä kunnes uteliaisuus voitti ja pikku kaveria alkoi kiinnostamaan muutkin paikat ja ennen kaikkea me.

Jo alusta asti tuntui, että tässä koirassa on "jotain". Se tuntui niin omalta, että kauhistuneena mietin miltä tuntuisi luopua siitä. Oikeastaan olin melkein kokonaan unohtanut jo, että se ei ollut meidän! Muutamaan otteeseen sain puhelun, että nyt olisi muutama kiinnostunut kotiehdokas. Voin kertoa, että sydän hakkasi ja niskakarvat nousivat pystyyn! Ei.. eihän sitä nyt pois voinut antaa, ei voinut millään. Jonkin aikaa sitä mietittiin, mutta lopulta kävi niin, että 10. kerta toden sanoi ja pidin ensimmäisen hoitolaisen Viipurista.

Pojan nimeksi tuli Mauri. En sitä itse keksinyt ja yritin vielä ehdotella muita nimiä. En sitten keksinyt mitään parempaakaan nimeä ja Mauriksi se jäi :). Mauri on aivan mahtava koira; mitä kiltein, iloisin ja huumorintajuisin. Tiedän, että teimme oikean ratkaisun kun pidimme sen. Se on meidän Maukuli!


Ensimmäinen kuva koskaan. Pikkuinen istuu ulko-oven edessä poissa tolaltaan.







Iloinen pikku napakettu!

2 kommenttia:

  1. Voi ei miten söpö pikku-Mauri! En kestä! <3 Ihanaa, että hän sai jäädä teille!

    VastaaPoista