torstai 25. lokakuuta 2012

Ensimmäinen kaikista

Marraskuu lähenee ja sen myötä tulee kolme vuotta täyteen siitä kun otin ensimmäisen hoitokoirani Viipurista. Olin jo kauan selannut eri löytökoira-järjestöjen sivuja netistä, mutta jostain syystä jäin aina tuijottamaan Viipurin koirien sivuja. Kävin varmaan joka päivä selaamassa sivuilta koiria ja lopulta kiinnostus kasvoi niin suureksi, että halusin itse lähteä Viipuriin.

En ollut koskaan käynyt yhdelläkään koiratarhalla. Olin varautunut siihen, että näen surullisiakin asioita, mutta tuo ensimmäinen vierailu.. En varmasti unohda sitä koskaan. Melkein tasan kolme vuotta sitten marraskuussa Viipurissa oli kylmää, märkää ja sateista. Ja hirveä määrä koiria, joista suurin osa innokkaina häntä heiluen halusivat tulla tervehtimään meitä. Muistan, kuinka tuntui todella pahalta katsella niitä koiria, jotka vain kyyhöttivät surkeina yksin omissa oloissaan. Niiden silmistä oli kadonnut kokonaan elämänilo eikä niitä kiinnostanut mikään ympärillä tapahtuva. Muutama koira hyppäsi itseäni vasten ja katsoi suoraan silmiini. Ne vain seisoivat hiljaa paikallaan ja laskivat päänsä syliini.


Kokemus vaikutti sen verran vahvasti itseeni, etten enää halunnut vain selailla koiria netissä vaan tehdä jotain enemmän. Ilmoittauduin samantien kotihoitajaksi ja se olikin sitten menoa... Ensimmäinen hoitokoirani, Lily, oli 3-4 kuukauden ikäinen tyttö Irinan tarhalta.

Lily pieni toinen oikealla.
Ensimmäiset kaksi päivää Lily itki lähes taukoamatta. Se oli ihan hätääntynyt eikä tiennyt yhtään mitä sille tapahtuu. Tarkkaa tietoa siitä, miten Lily oli tarhalle joutunut, ei ollut. Meillä oli kotona kaksi omaa koiraa, joten Lily sai heti alkuun mallia kotikoirana olosta. Ensimmäisten päivien aikana ulosmeno oli kurjinta mitä se tiesi. Se ei pitänyt siitä ollenkaan. Mitä kauemmas kodista se joutui, sitä enemmän se itki. Ja eihän se mikään ihme ollut. Se oli juuri saanut, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, oman kodin missä oli lämmintä ja hyvä olla. Ruokaa ja vettä. Ei se voinut tietää aukeaako kotiovi enää uudestaan. Mutta kyllä se vaan aukesi ja pian alun pelko ja epävarmuus muuttui uteliaisuudeksi ja iloksi.

Ensimmäisinä päivinä kaikki oli niin hurrrjan pelottavaa!



Lilystä oli tullut kaikille meille, koko perheelle, hyvin tärkeä ja mietimme myös sen pitämistä itsellämme. Kun katseli sen hurjaa juoksua metsässä vapaana ja pomppimista iloisena ja onnellisena lumihangessa, ei olisi kyllä voinut uskoa sitä samaksi koiraksi mikä se oli tullessaan. Vähän yli kuukauden hoidossa oltuaan Lilylle löytyi kuitenkin todella hyvä koti, jonne se ilomielin, ja vähän surullisenakin, luovutettiin.

Lily sai todella mukavan perheen ja nykyiset omistajat ovatkin kertoneet kuulumisia aina silloin tällöin. Pari vuotta sitten Lily tuli hoitoon pariksi päiväksi ja iso tyttöhän siitä oli jo kasvanut! En olisi kyllä enää tunnistanut samaksi koiraksi. Vanhoista hoitolaisista on niiiin kiva kuulla, koska niin kuin Lilynkin tapauksessa, niistä tulee itselle niin tärkeitä otuksia.


2 kommenttia:

  1. Voi mikä muutos hätääntyneestä pikkuisesta reippaaksi haukuksi :-) Hieno päätös ryhtyä kotihoitajaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika itkupilli oli kyllä. Kiitos, kotihoitajaksi ryhtyminen oli mustakin hyvä päätös, ja sille tielle jäätiin.. :)

      Poista