torstai 8. marraskuuta 2012

Hilla

Hilla-isokorva on yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista koirista mikä luonani on ollut hoidossa. Tapasin Hillan keväällä 2011 Irinan tarhalla. Kiinnitin heti huomiota tähän isokorvaiseen, mutta ujoon tyttöön. Ikää Hillalla oli tuolloin 9-10 kuukautta. Samalla kun muut koirat hamusivat rapsutuksia minkä kerkesivät, Hilla jolkotteli hyvän välimatkan päässä ihmisistä eikä uskaltautunut tulla lähelle. Tarhalla se ei ollut joutunut kovin pitkää aikaa viettämään, mutta miten se oli sinne päätynyt, oli vain arvailtavissa. Ajattelin, että voisin auttaa tyttöä arkuudesta eroon pääsemisessä ja uuden kodin etsinnässä. Olihan se kieltämättä persoonallisen näköinenkin eikä sen välttämättä tarvitsisi etsiä kotia kovin pitkään. Niinpä Hilla jo muutaman viikon päästä matkusti Suomeen muutaman muun onnekkaan karvakuonon kanssa.

Hilla tarhalla.

Pitkän ajomatkan jälkeen Viipurista Suomeen osa koirista on enemmän stressaantuneita kuin toiset. Osa taas on kuin ei mitään ja häntä heiluen iloitsevat uusista ihmisistä ympärillään. No, Hillan tapauksessa ei näin ollut. Se oli ihan kamalan stressaantunut ja makasi maassa koko painollaan eikä suostunut edes irrottamaan päätään asfaltista. Sen lisäksi se oli osittain ihan litimärkä ja syyhän selvisi pian. Saatiin vihdoin pakattua Hilla autoon ja sitten se alkoi.. Hilla oli niin stressaantunut, että sen molemmista suunpielistä valui kuolaa kuin vesihanasta. En liioittele, olisi pitänyt olla ämpäri mukana. Takapenkki oli yksi suuri kuolalammikko ja parit oksennukset siihen vielä päälle niin ai ai! Tämä on yksi syy, minkä takia niin rakastan pyytää autottomana apua kavereilta. Koskaan ei tiedä mitä eritteitä sitä joutuu jälkikäteen putsaamaan.

Ei ollut kovin iso yllätys, että Hilla pelkäsi lähes kaikkea ulkona. Jos on elänyt koko lyhyen elämänsä ajan harvaan asutulla alueella missä ei paljon liikennettä ole, on se pieni shokki, että kotioven avattuaan ohi vilistää autoja, busseja ja innokkaita sauvakävelijöitä. Hillan kanssa kahlattiin kymmeniä kertoja mutaisissa ojissa kun se pelästyi rauhallisella metsäpolullakin milloin mitäkin. Pikku hiljaa, kun metsäpolut alkoivat sujua ja Hilla huomasi ettei jokaisen vastaantulevan ihmisen näkemisestä tarvitse tehdä sekopäistä x-käännöstä lähimpään ryteikköön, siirryin sen kanssa tekemään lenkkejä muihinkin maisemiin. Ja niin vain kävi, että lopulta tämäkin tyttö osasi matkustaa bussissa ja kulkea pitkin kaupungin katuja pyöräilijöiden ja muiden ihmisten seassa.

Ensimmäisiä päiviä
Toinen ongelma oli Hillan epävarmuus vieraita kohtaan. Ei ulkona vaan sisällä omassa kodissa. En tiedä oliko mukana jonkinlaista vahtiviettiäkin, mutta epävarmuutta ainakin. Jos sen mielestä joku ihminen oli uhkaava (useimmat olivat), se saattoi ravata levottomana ja haukkua tälle. Ja aina jos tämä uhkaava ihminen liikkui asunnossa, haukkuminen vain jatkui. Välillä se hyppäsi sohvalle haukkumaan ja pissasi muutaman kerran alleenkin. Siis sohvalle. Sohva, siis nyt jo edesmennyt kusisohva, heivattiin lähimmälle jätelavalle kun muutin Lauttasaaresta pois. Kuuden hoitokoiran jälkeen, joista etenkin pennut olivat mieltyneet pehmeään alustaan pissahädän yllättäessä, ei varmaan tarvitse selitellä miksi.

Hillan luottamus täytyi selvästi ansaita. Ihmisiä, joita se näki useasti, se ei kokenut niin uhkaavina. Varsinkin, kun nämä mukavat tyypit antoivat sille aina herkullisia nameja. Joitain tiettyjä ihmisiä, joita Hilla näki lähes päivittäin, se ei pitänyt lopulta enää mitenkään uhkaavina ja uskalsi näyttää leikkisän ja aivan erilaisen puolen itsestään. Joidenkin koirien kohdalla epävarmuutta ei välttämättä saa koskaan kokonaan kitkettyä pois, ja luulen, että esimerkiksi Hillan tapauksessa se tulee aina olemaan hiukan epävarma vieraita kohtaan. Hilla oli ja on edelleen yhden ihmisen/perheen koira, joka ei liiemmin vieraista välitä.





Kotihoitajana oleminen, koirien tai eläinten auttaminen ylipäätänsä, merkitsee ainakin itselleni paljon. En ole monestakaan asiasta varma mitä haluan tehdä elämässäni, mutta tiedän, että tämä mitä nyt teen on sitä mitä todella haluan tehdä ja tätä minun kuuluu tehdä. Opiskelijana rahaa ei ole mitenkään tolkuttomasti koskaan ollut, mutta kaikki ruokakulut sun muut olen aina maksanut itse. Yhdistys toki maksaa eläinlääkärikäynneistä aiheutuvat kulut. Kotihoitajana toimiminen vaatii myös joissain tapauksissa paljon aikaa ja ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja jaksamista. Uskokaa pois, välillä on hermoja koeteltu ja pahasti, mutta kaikki koirat ovat osaltaan opettaneet myös itselleni paljon sellaista mitä en voisi mistään koirakirjoista oppia. Ja kaikkein parasta on, kun näkee lopputuloksen. Koditon koira, jota kukaan ei ole halunnut, pääsee rakastavaan kotiin, ja saa elää onnellisena loppuelämänsä. Näin ainakin useimmissa tapauksissa. Silloin ymmärtää, että kaikki vaiva on ollut sen arvoista eikä sitä tunnetta saa rahalla.




Hilla oli hoidossa neljä kuukautta, mutta sai lopulta ansaitsemansa hyvän kodin ja siitä tullaan varmasti huolehtimaan hyvin koko sen loppuelämä. Tänä kesänä se oli hoidossa meillä yhden viikonlopun, ja niillä oli Maurin kanssa hirmuisen kivaa. Tai ainakin Maurilla oli, se oli ihan rakastunut Hillaan.







4 kommenttia:

  1. Voi että näitä kotihoitotarinoita on mukava lukea. Tuo mutaisissa ojissa kahlaaminen kuulostaa muuten tutulta, sillä erotuksella, että meillä se johtuu yli-innokkaan koiran hepuleista. Onhan ainakin muilla lenkkeilijöillä ihmeteltävää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, niitä on myös kiva kirjotella :)

      Poista
  2. Teet kyllä hienoa työtä. Meillä kolme adoptoitua koiraa, ja ei se kyllä aluksi pelkkää herkkua ole. Mutta ovat ainakin opettaneet kärsivällisyyttä. Ja tosiaan, myöhemmin ne ripulit ja oksennukset jo naurattavatkin! Ja se tunne, kun asiat alkavat yhtäkkiä sujua ja saat koiran luottamuksen, sitä ei voita mikään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Se on kyllä ihan paras tunne! :)

      Poista